Lapsuuden tunnelmissa Poikilossa

Kouvolan Taidemuseossa Poikilossa avautui juuri taidehistorioitsija ja tietokirjailija Anna Kortelaisen kuratoima näyttely Lapsen tähden. Kannattaa käydä katsomassa ja aistimassa muutaman sukupolven takaista kollektiivilapsuutta teollisessa Suomessa. Näyttely poikkeaa tavanomaisesta, voi melkein sanoa sen olevan eräänlainen kokonaistaideteos: näyttely käsittää kiinnostavia historiallisia dokumentteja, valokuvia, esineitä ja elokuvia kauniisti asemoituina. Niiden myötä jo kauan sitten olemasta lakannut maailma raottuu oudon kiehtovalla tavalla ja katsoja saa ikäänkuin hetkeksi yhteyden jo ajat sitten poismenneiden lapsuuteen. Minuun tekivät erityisesti vaikutuksen ajanvirtaan ryhmitellyt lapsuuden valokuvat, leikkikalut, pikkulasten vaatteet sekä korkeaan lapsikuolleisuuteen viittaava tyhjien kehtojen rivistö. Siis virtaavuuden vaikutelma. Pieni vainaja arkussa on tyypillistä 1900-luvun alkupuolen valokuvastoa. Ja nekin vuosisadan alussa syntyneet lapset, jotka säästyivät valekuristukselta, lentävältä keuhkotaudilta tai muulta kohtalokkaalta sairaudelta, joutuivat vielä kokemaan sotien totaalisuuden, liian moni heistä kohtaamaan kuoleman silmästä silmään liian aikaisin. Rivit, jonot ja suuret ryhmät kuuluvat 1900-luvun alkupuolen tapaan käsittää ihminen, kansana. Myös näyttelyssä esitetyt Oscar Lindelöfin kuvaamat dokumenttielokuvapätkät vuodelta 1928 puhuttelevat, maailma on niissä samalla lämpimän pysähtynyt ja samalla muutoksessa. Filmit esittelevät Kuusankosken ja Kaukaan tehdasyhteisöjen elämää samoihin aikoihin. Filmeissä lapset ovat tarmokkaiden terveyssisarien punnittavina ja tutkittavina perheen naisten, äitien, isoäitien ja tätien katsoessa vierestä. Jos johonkin kohtaan näyttely osui niin tunteeseen. Kaikki on samalla jotenkin tuttua ja jotenkin vierasta; moni katsoja varmasti tunsi myötätuntoa kuvien lapsia kohtaan. Meidän keski-ikäisten isoisiä ja isoäitejä.

Samalla reissulla jatkoin Helsinkiin, seuraavana päivänä Suomen Tietokirjailijat ry:n 30-vuotisjuhliin Finlandia -talolle. Juhlissa saimme kuulla kiinnostavia paneelikeskusteluja kirja-alan murroksesta ja siitä, miten Suomi selviää, viimeksi mainittu muun muassa komissaari Olli Rehnin juhlaesitelmässä. Päällimmäisenä jäivät mieleeni keskustelut nuorten ja aikuisten maailmien erilaisuudesta, jonka suurimmaksi merkitsijäksi nostettiin (ei mitenkään yllättävästi)digitaalinen tekniikka ja sen ympärille muodostuneet uudet olemisen ja kommunikoimisen tavat. Mediatutkija Mikko Lehtonen otti esille intellektuellienkin keskusteluissa tavaksi tulleen nuorten miesten lukutaidon romahtamis -retoriikan. Argumentillahan aina uhkaillaan viitatessa moninaisiin oppimis- ja lukemistutkimusten tuloksiin; argumentin valossa tulevaisuus näyttää sangen lohduttomalta. Lehtonen mietti, mikä on se oletettu lukemisen taso, jolta väitetty romahtaminen tapahtuu toisin sanoen mikä oli lukutaidon taso ennen. Kukaan ei sitä tunnu oikeasti tietävän. Lukeminen ja kielenkäyttö ovat niitä asioita, jotka helposti myytillistetään ennen kaikki oli ennen paremmin -ajattelutavan mukaisesti. Uudet asiat ja niitä edustavat nuoret pelottavat kaavoihin kangistuneita herkästi. Eräs päätelmä juhlien keskusteluista oli, että Suomi ei saisi käpertyä liikaa entisyyteensä. Tämä ajatus asettuu aika kiinnostavaan valoon vuosikymmenien takaisia kuvia, esineitä ja elokuvia museonäyttelyssä katsellessa. Suomessa, viime sotien välisenä aikana, omaksuttiin uutuuksia vauhdilla ja ennakkoluulottomasti, vaikka elämä oli aineellisesti huomattavasti nykypäivän elintasoa niukempaa, ja täynnä monia konkreettisia uhkia, toisin kuin nyt.

Katalonialainen runoilta

Katalaani Francesc Vélez luki runojaan eilen Kotkan runoklubilla. Runoilijan toi Suomeen (Imatra, Lappeenranta ja Kotka) Suomi-Espanja -seura. Barcelonassa asuva Vélez on julkaissut jo kuusi runoteosta ja eilen saimme kuulla hänen tekstejään kahdesta uusimmasta teoksesta. Ammatiltaan hän on historian ja filosofian opettaja, ja nuo aihepiirit ovat myös innoittaneet hänen luovaa työtään. Runoilija valotti tilaisuudessa runoutensa kehityskaarta; pitkät runoelmat ovat ajan mittaan tiivistyneet ja lyhentyneet. Itse olen tehnyt omasta runojen kirjoittamisestani saman huomion; tulee tarkemmaksi siitä, mitä lopulta haluaa sanoa. Minulle välittyi suomeksi tilaisuutta varten käännetyistä runoista sanomisen ilmavuus ja yleismaailmallisuus, ja myös käsitteiden (aistillinen) rikkaus. Toiset runoilijat ovat hyviä opettajia. Ja vaikka ei katalaania ymmärtäisikään, omalla kielellä luettujen runojen rytmistä välittyivät myös tekstien tunnelma ja tunne niinkuin eräässä runossa ilmaistu "monivärinen valo". Mutta ennen katalaanin kurssia, olispa mukava lukea noita runoja tulevaisuudessa myös suomeksi. Joka tapauksessa, kaunis kiitos runoillan järjestäjille!

Muistoista teatteria

Tänä keväänä osallistuin luovan muistelutyön ohjaajakoulutukseen Helsingissä, ja tuo koulutus päättyi eilen. Kansalaisfoorumin järjestämä kurssi oli käsittääkseni ensimmäinen laatuaan Suomessa. Kuten kurssiesitekin toteaa, ideana oli perehtyä "muistelutyön monipuolisiin mahdollisuuksiin sukupolvia yhdistävien eheyttävien ja voimauttavien tilojen luomiseksi yhteisöjen kulttuurisen sivistystyön arjessa". Kansalaisfoorumin erityisalaan kuuluvat ryhmätyölähtöiset menetelmät. Kurssilla perehdyimme tarkemmin muistojen teatteri -menetelmään ja muistorasioiden tekemiseen käytännön harjoitteiden kautta. Antoisinta oli pohtia luovaa muistelutyötä moniammatillisen osallistujajoukon kanssa. Kirjaimellisesti moni ajatus jäi itämään.

Tänä keväänä olen ollut mukana myös toisessa muistelutyöprosessissa, pelkästään muistojen teatteriin keskittyvässä ja monta sukupolvea yhdistävän ryhmän produktiossa. Olen ryhmän nuorin jäsen. Ryhmämme toimii Kotkan Muistojen talon (www.muistojentalo.fi) siipien suojissa; siellä työstimme esityksen omista teatterimuistoistamme Leonie Hohenthal-Antinin perehdyttäessä meitä menetelmään sekä muisteluttamalla meitä että laatimalla muistoistamme käsikirjoituksen. Menin mukaan paitsi harrastuksesta myös kehittääkseni omia ammatillisia taitojani monenlaisessa kulttuurityössä. Luovat muistelutyömenetelmät näen mahdollisuutena yhteiskunnallemme ihmisten välisen yhteistyön parantamiseksi ja keskinäisen ymmärryksen luomiseksi alati muuttuvissa tilanteissa. Muistelutyössä ihmisten omakohtaiset muistot ja kokemukset nousevat tärkeiksi sekä merkityksellisiksi.

Esitimme Muistathan kai -nimisen esityksen ensimmäisen kerran kotkalaisen Nelosteatterin järjestämällä harrastajateatterifestarilla maaliskuun alussa. Vaikka ensimmäisestä esityksestämme on jo kaksi kuukautta, käsikirjoitus palautui nopeasti mieleen lukuharjoituksissa viime viikolla, ennen toista esitystä Helsingissä. Olivathan kyseessä omat muistot. Niiden ilmaisussa kirjaimellinen vuorosanojen noudattaminen ei olekaan tärkeää; omia muistoja muistellessa saa improvisoida.

Nyt voin vain hämmästellä, millainen voima luovilla muistelutyön menetelmillä on. Esimerkiksi muistojen teatteri vaikuttaa lupaavalta menetelmältä. Sain osallistua käsikirjoituksen dialogin hiomiseen sekä siirtymien ja luontevien ilmaisutapojen tutkailuun ja tein tuota työtä lapsenomaisella innostuksella asiaan heittäytyen. Luova työskentely usean sukupolven yhdistävässä ryhmässä on erittäin antoisaa. Me "nuoremmatkin" voimme muistella, vaikkapa sitten mieleenpainuneita näkemiämme teatteriesityksiä ja kokemuksiamme. Näyttämöllä ikärajat ja -kategoriat menettävät merkityksensä.

Kulttuurikesän hulmahtelua Kaakonkulmalla

Vappupäivänä hulmahteli lämpöinen tuuli Kotkassa. Ja sehän tarkoittaa muun muassa sitä, että pian alkaa monimuotoinen ja tiivis kulttuuritapahtumakausi. Kymijoen Lohisoitto tarjoilee monipuolisen ja laadukkaan kattauksen erilaisia konsertteja klassisesta bluesiin myös Langinkoskella, Kuutsalossa ja Haapasaaressa. Varmasti jännittävä tilaisuus tulee olemaan Kirsi Kaulasen Pylväspyhimykset-veistoksen paljastustilaisuus 5.6.2013 klo 13 Puistotien ja Koulukadun risteyksessä. Kotkassa on veistoskatu, johon en ole vielä suht tuoreena kotkalaisena tottunut, tällaistakin vielä voi olla. Veistoskatu voi olla myös meditatiivinen kävelykatu ja keskustelun virittäjä ihmisille, jotka haluavat unohtaa hetkeksi arjen murheet.

Erityisesti minua kiehtoo kansainvälinen video- ja elektronisen taiteen festivaali 1.-20.6., joka läpivalaisee uusia taiteita, niitä jotka puhuttavat juuri nyt laajalti maailmalla ja Euroopassa. Tapahtuman ydin ovat useaan galleriaan levittäytyvät taidenäyttelyt. Esille tulee noin kymmenen taiteilijan teoksia mm. Suomesta, Hollannista, Israelista ja Saksasta. Hatunnosto järjestäjille jo nyt!

Ennen kesän seisahtumista ja tapahtumakauden syvenemistä on ehdottomasti käytävä Pyhtäällä Kesä-Heikin keskiaikamarkkinoilla 15.6., jossa osallistujat eivät seuraa tapahtumaa ulkopuolisina, vaan osallistuvat itse eläytymällä historialliseen kertomukseen Olof Magnuksenpojan saalis. Tarinaa kirjoittaa Taija Paju, ja se on luettavissa tapahtuman sivuilla. Ihailtavaa luovaa toimintaa tämäkin, voisi Kymenlaaksossa olla enemmänkin tilaa tällaiselle, ja aina kulloisenkin kulttuuriympäristön inspiroimana, omaperäisesti toteutettuna.

Että tällaista, kesälomaa odotellessa.

P.S. En saanut linkattua tapahtumia poikkeuksellisesti tähän postaukseen, ja tekeehän se toisaalta hyvää itse kullekin tutkailla ja löytää omaehtoisesti tapahtumia. :)

P.S.2. Miksi tämä keräelmä? No vaikka miksi. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa en osallistu Päijät-Hämeen tutkimusseuran perinteiselle kulttuuriretkelle siinä helatorstain tietämillä ja tunnustan, että jo nyt on ikävä. Mm. nämä hyvät tapahtumat lievittävät "ikävää" ja ehkä avaavat ikkunoita johonkin uuteen.

Ystävä haki tänään daalian juurakot talvihoidosta. Ne viettivät melkein puoli vuotta kellarissamme. Sain yhden hoitopalkaksi, ja meinaan istuttaa sen aluksi ruukkuun ja siirtää sitten myöhemmin, öiden lämmettyä, aurinkoiselle paikalle kasvamaan. Sitä tässä hieman ihmettelen, miksi syksyllä istuttamieni tulppaanien sipulit kasvavat tiukkoina kimppuina. Ovatkohan sipulit liikkuneet talven aikana lähemmäs toisiaan? Viehättävä ajatus.

Fundamentalisti

Fundamentalisti. Muistin yhtäkkiä, että seurakuntasalissa olisi Kotkan kaupunginteatterin esitys Juha Jokelan samannimisestä näytelmästä, Ilkka Laasosen ja Miia Maarasen tulkitsemana lukudraamana. Esitys oli ainutkertainen (kirjaimellisesti) ja sinne oli vapaa pääsy. Kiinnostava veto teatterilta ja seurakunnalta. Ainutkertaisuus ja esitystapaan liittyvä minimalistisuus tekivät esityksestä luihin ja ytimiin vaikuttavan kokemuksen, ammattilaislukijoiden tulkinta vahvisti tekstin voimaa ja intensiteettiä. Näytelmän hahmot olivat toistensa vastakohdat, "viisas ja objektiivinen" jo keskikään ehtinyt pappi ja lahkoon hurahtanut "naiivi nainen", papin entinen rippislapsi, "fundamentalisti". Heidän henkilökohtainen uskonsa ja suhteensa kiertyivät toisiinsa takaumien ja nykyhetken vuorotellessa kohtauksittain. Asetelmat kääntyivät lopussa päälaelleen. Kiteytyi moni uskonelämän kipukohta jotensakin tunnistettavasti ja elämänmakuisesti: uskonasioista keskusteleminen aikuisten välillä voi myllertää koko ihmisen minuuden. Vai oliko keskustelussa sittenkin kyse kahden henkilön välisen vaikean historian projisoinnista. Näytelmä ei antanut siihen suoraa vastausta, mutta pisti miettimään. Esitys väliaikoineen (teetä ja korppua vapaaehtoismaksulla) keskusteluineen kesti melkein kolme tuntia. Aika ei käynyt pitkäksi missään vaiheessa!

Nyt pihamaa on lähes kokonaan vapautunut lumesta. Muutama isompi kasa vielä kököttää siellä täällä. Viime vuotinen ruoho on kellastunutta ja litteää, märkää. Siellä täällä pilkistää krookuksia, joiden ujosti aukeilevia nuppuja käyn ihailemassa joka päivä, vielä kun voin. Viime keväänä ne päätyivät häitään viettäneiden pitkäkorvaisten parempiin suihin, pelkät katkaistut varret oli jätetty tököttämään. Tulppaanien lehdet, myös syksyllä istutettujen, ovat nousseet viikonlopun aikana itsevarmoina kimppuina. Seuraavat viikot kuluvat nopeasti aina uusia ja uusia tulokkaita ihmetellessä. Huomenna kevään toiseksi viimeinen luovan kirjoittamisen ryhmän tapaaminen. Aiheena perhekuvat.