Lapsuuden tunnelmissa Poikilossa

Kouvolan Taidemuseossa Poikilossa avautui juuri taidehistorioitsija ja tietokirjailija Anna Kortelaisen kuratoima näyttely Lapsen tähden. Kannattaa käydä katsomassa ja aistimassa muutaman sukupolven takaista kollektiivilapsuutta teollisessa Suomessa. Näyttely poikkeaa tavanomaisesta, voi melkein sanoa sen olevan eräänlainen kokonaistaideteos: näyttely käsittää kiinnostavia historiallisia dokumentteja, valokuvia, esineitä ja elokuvia kauniisti asemoituina. Niiden myötä jo kauan sitten olemasta lakannut maailma raottuu oudon kiehtovalla tavalla ja katsoja saa ikäänkuin hetkeksi yhteyden jo ajat sitten poismenneiden lapsuuteen. Minuun tekivät erityisesti vaikutuksen ajanvirtaan ryhmitellyt lapsuuden valokuvat, leikkikalut, pikkulasten vaatteet sekä korkeaan lapsikuolleisuuteen viittaava tyhjien kehtojen rivistö. Siis virtaavuuden vaikutelma. Pieni vainaja arkussa on tyypillistä 1900-luvun alkupuolen valokuvastoa. Ja nekin vuosisadan alussa syntyneet lapset, jotka säästyivät valekuristukselta, lentävältä keuhkotaudilta tai muulta kohtalokkaalta sairaudelta, joutuivat vielä kokemaan sotien totaalisuuden, liian moni heistä kohtaamaan kuoleman silmästä silmään liian aikaisin. Rivit, jonot ja suuret ryhmät kuuluvat 1900-luvun alkupuolen tapaan käsittää ihminen, kansana. Myös näyttelyssä esitetyt Oscar Lindelöfin kuvaamat dokumenttielokuvapätkät vuodelta 1928 puhuttelevat, maailma on niissä samalla lämpimän pysähtynyt ja samalla muutoksessa. Filmit esittelevät Kuusankosken ja Kaukaan tehdasyhteisöjen elämää samoihin aikoihin. Filmeissä lapset ovat tarmokkaiden terveyssisarien punnittavina ja tutkittavina perheen naisten, äitien, isoäitien ja tätien katsoessa vierestä. Jos johonkin kohtaan näyttely osui niin tunteeseen. Kaikki on samalla jotenkin tuttua ja jotenkin vierasta; moni katsoja varmasti tunsi myötätuntoa kuvien lapsia kohtaan. Meidän keski-ikäisten isoisiä ja isoäitejä.

Samalla reissulla jatkoin Helsinkiin, seuraavana päivänä Suomen Tietokirjailijat ry:n 30-vuotisjuhliin Finlandia -talolle. Juhlissa saimme kuulla kiinnostavia paneelikeskusteluja kirja-alan murroksesta ja siitä, miten Suomi selviää, viimeksi mainittu muun muassa komissaari Olli Rehnin juhlaesitelmässä. Päällimmäisenä jäivät mieleeni keskustelut nuorten ja aikuisten maailmien erilaisuudesta, jonka suurimmaksi merkitsijäksi nostettiin (ei mitenkään yllättävästi)digitaalinen tekniikka ja sen ympärille muodostuneet uudet olemisen ja kommunikoimisen tavat. Mediatutkija Mikko Lehtonen otti esille intellektuellienkin keskusteluissa tavaksi tulleen nuorten miesten lukutaidon romahtamis -retoriikan. Argumentillahan aina uhkaillaan viitatessa moninaisiin oppimis- ja lukemistutkimusten tuloksiin; argumentin valossa tulevaisuus näyttää sangen lohduttomalta. Lehtonen mietti, mikä on se oletettu lukemisen taso, jolta väitetty romahtaminen tapahtuu toisin sanoen mikä oli lukutaidon taso ennen. Kukaan ei sitä tunnu oikeasti tietävän. Lukeminen ja kielenkäyttö ovat niitä asioita, jotka helposti myytillistetään ennen kaikki oli ennen paremmin -ajattelutavan mukaisesti. Uudet asiat ja niitä edustavat nuoret pelottavat kaavoihin kangistuneita herkästi. Eräs päätelmä juhlien keskusteluista oli, että Suomi ei saisi käpertyä liikaa entisyyteensä. Tämä ajatus asettuu aika kiinnostavaan valoon vuosikymmenien takaisia kuvia, esineitä ja elokuvia museonäyttelyssä katsellessa. Suomessa, viime sotien välisenä aikana, omaksuttiin uutuuksia vauhdilla ja ennakkoluulottomasti, vaikka elämä oli aineellisesti huomattavasti nykypäivän elintasoa niukempaa, ja täynnä monia konkreettisia uhkia, toisin kuin nyt.